MEJÄ -KOKEEN HILLITTY CHARMI

Nuusku 1/2001

Koemuoto tuntuu olevan hyvin tunteita herättävä. Tämän voi ainakin päätellä, jos seuraa järjestömme keskustelupalstaa Internetissä. Piilomerkkaus on herättänyt tällä kertaa tunteita puolesta ja vastaan. Yli kaksisataa kannanottoa tarkoittaa sitä, että asiaa on ollut. Lähtökohtana keskustelulle lienee viime mejä –tuomaripäivien päätös kiinnittää enemmän huomiota koejälkien sääntöjen mukaisuuteen. Suurimpana ongelmana nähtiin jäljen piilomerkkaus.

Seinäjoella viime keväänä pidetyillä tuomareiden koulutuspäivillä yhdeksi aiheeksi nousi koejälkien piilomerkkaus. Voidaan vaan arvata mistä tämä johtui. Ehkä siitä, että tuomaristo oli jatkuvasti ja yhä enenevässä määrin törmännyt liiaksi avomerkattuihin koejälkiin. Se mitä tuomareiden koulutuspäivillä tarkkaan ottaen asiasta todettiin kuuluu seuraavasti.

”Jos jälki on täysin avomerkitty on se sääntöjen vastainen, mutta sitä ei voida silti vielä hylätä, sillä meidän tuomareiden tulee kouluttaa oppaita ja kokeiden järjestäjiä. Sovimme, että jos jälki on täysin avomerkitty kirjaamme sen ylituomarikertomukseen ja annamme huomautuksen koevastaavalle, mutta jos olet menossa uudestaan saman koejärjestäjän kokeisiin, niin tarkista että koejäljet ovat piilomerkatut. Seuraamme kehitystä kahden vuoden ajan tuomareiden osalta.”

Tätä valistustyötä on alettu tehdä pikkuhiljaa ja tuloksiakin on tullut. Ympäristöstä on alkanut tulla viestejä erinomaisesti järjestetyistä kokeista varsinkin piilomerkkauksen ja opastuksen osalta. On myöskin ymmärrettävää, että muutos herättää vastarintaa, jos on totuttu tekemään toisin.

MISTÄ JOHTUU AVOMERKKAUS?
Olen koittanut pohtia syitä siihen miksi ihmiset haluavat tehdä avomerkityn jäljen. Syitä on varmasti monia ja useimmat hyvinkin henkilökohtaisia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että metsästä on tullut suomalaisille yhtä pelottava elementti kuin mitä se on keskieurooppalaisillekin. Meistä on tullut todellisia EU-kansalaisia. Pelkäämmekö me metsää, ja jos, niin miksi.
Ennen metsä koettiin turvapaikaksi. Sinne paettiin monenlaisia vaaroja. Eräs hupaisimmista pakoretkistä tapahtui Ylä-Savossa Juudin salolla lähtöpaikkana Pilkkamäen tupa. Tämä Erkki Heikkisen pesueen koti sijaitsi silloin tiettömien taipaleiden takana, mutta antoi suojan lukuisille savottamiehille. Kerran terveydenhoitajan kiivetessä jyrkkää Pilkkamäen rinnettä Heikkisten tupaa kohti näki perheen alle kouluikäinen vesa uhkaavan vaaran lähestyvän, jolloin tuvassa kuului päättäväinen kehotus: ”Nyt Reino lähetään!”. Niin jäi pojat rokottamatta, mutta pärjäsivät päivän synkässä korpimetsässä aivan hyvin kahteen Pekkaan. Tämä tapahtui 60-luvulla. Entä nyt, kun tie johtaa jo Pilkkamäkeenkin.
Tänä päivänä tuntuu oudolta poistua katulamppujen valosta. On myös aika karua ajatella, että ihminen ei suurkaupungissa asuessaan näe lainkaan luonnon valoa. Ymmärrämme sen toki hyvin, jos pimeään metsään tuntuu oudolta lähteä, mutta MEJÄ –kokeessa sellaiseen tilanteeseen ei joudu.
Mikä siellä metsässä sitten pelottaa. Ehkä ne karhut ja sudet. On totta, että suurpetokanta on kasvanut ja jopa kontakteja ihmiseen on päässyt syntymään, mutta ne eivät ole tapahtuneet MEJÄ –kokeissa. Varmasti lähes jokainen meistä metsässä jostain syystä liikkuneista on ollut hyvin lähellä karhua, mutta tietämättään. Mesikämmen on katsellut ja haistellut kulkijaa kaikessa rauhassa ja pelännyt tulijaa vielä enemmän kuin me sitä, jos karhua nyt pelätä tarvitsee, ehkä kuitenkin tietty kunnioitus on paikallaan.
MEJÄ –kokeessa liikutaan metsässä pareittain ja koetilanteessa kolmisin. Ryhmästä lähtee sen verran ääntä jälkeä tehdessä, että karhut ovat kaukana jälkeä kuljettaessa koiran kanssa. Mikään ei estä vaikka laulelemasta, jos ei arvaa aivan hiljaa liikkua jälkeä tehdessään.
Ehkäpä arvelemme eksyvämme. Se on toki mahdollista, mutta mistä se johtuu. Ehkä siitä, että emme halua panostaa niiden tietojen ja taitojen kehittämiseen mitä tämä nimenomainen harrastus meiltä vaatii. Kyse ei ole vain koiran ominaisuuksien mittaamisesta. Koe testaa myös tekijöitään, vaikka sitä ei koepöytäkirjaan merkitäkään, vaikka mielestäni pitäisi. Tämän vuoksi olen ottanut tavaksi mainita epävirallisesti kokeen yhteydessä sellaiset oppaat ja jäljentekijät, jotka ovat onnistuneet työssään erinomaisesti. On ollut mukava seurata läsnäolijoiden ilmeitä, kun mainitut henkilöt eivät olekaan aina konkareita ja karvaisia uroksenpuolia, vaan nuoria reippaita asiansa osaavia naisimmeisiä. Tämän vuoksi uskallan todeta, että mejä ei ole mikään Rambojen ja machomiesten laji niin kuin jonkun kerran olen saanut keskustelupalstalta lukea harmikseni.

EI MYÖ KEHATA
Arvaan, että nyt tulee lunta tupaan, mutta tulkoon. Osoittakaa, että olen väärässä tai olen tulkinnut asian päin seiniä. Väitän, että avo-merkkaus perustuu saamattomuuteen ja kuten täällä Savossa kauniisti sanotaan laiskasta immeisestä, että ”hää on vähätöinen”. Mejä ei sen sijaan ole vähätöinen laji alkuunkaan, siksi ihmettelen jopa sitä, miksi itse harrastan mejää kaikesta huolimatta. Tuntuu hyvin turhauttavalta nähdä kouluttajan silmin kuinka asioihin suhtaudutaan. Ei ole mukavaa koittaa todistaa asian puolesta silloin, kun saa takaisin kommentteja: ”miks pittää”, ”onko sen nyt niin väliä”, ”myö on aina tehty tällä tavalla”, ”elä nipota”, ”kyllä se välttää”, ”hyi hitto, pitääks nää sienet pestä itte” jne. Mitäpä siinä muuta kuin niellä sisäänpäin pari kertaa ja vilkaisu toiseen tuomariin tai kouluttajaan lohduttaa hieman. Pieni hiljainen lähes huomaamaton pään pyöritys kertoo kaiken. Miksi nämä ihmiset ovat tulleet tänne. Mitä he odottavat ja mitä he haluavat ja ennen kaikkea millainen kuva lajista heille on etukäteen annettu. Tietävätkö he miksi tämä koemuoto on olemassa alun alkujaan ja mihin siinä pyritään. Tämän hyvin epäitsekkään lajin sanastoon ei kuulu termit; ”onko pakko, pittääkö välttämättä, minä ite”. MEJÄ –koemuodon henki on jotain aivan muuta. Kokeen tarkoitus on testata koiria auttamaan ihmistä tilanteessa, jossa haavoittunutta tai loukkaantunutta eläintä ei ilman koiran apua löydettäisi, jotta se voitaisiin lopettaa mahdollisimman pian. Useimmiten kyseessä on hirvi, mutta olipa kyse vaikka perheen eksyneestä kilpikonnasta, niin ei siinä silloin sanota, että en mie kehtoo. Tämän lajin perimmäinen tarkoitus on auttaa. Auttaminen puolestaan on pyyteetöntä epäitsekästä työtä toisen hyväksi. Tämän vuoksi en ole pahoillani, jos muutama harrastaja, jonka henkilökohtainen kunnianhimo on tärkeämpi asia, vaihtaa lajia.

KUN SÄÄNNÖT LOPPUVAT
Siellä Internetissä keskustelupalstalla Kari Kielo totesi osuvasti, että silloin kun säännöt loppuvat tuomarin työ alkaa. Näin varmasti on. Samoin hän vastasi eräälle toiselle, että kyllä tuomaritkin vetävät molemmat saappaat erikseen jalkaansa ja eikä kenenkään sormi ole vielä kuoppaa veteen jättänyt. Joten olkaamme huoletta, kaikki me teemme ja tulemme tekemään virheitä, mutta meidän ei tulisi tehdä kahteen kertaan samaa kömmähdystä. Eikö meidän olisi aika oppia tekemään niin kuin säännöt sanovat. Harjoitteluaikaa on vielä tuleva koekausi. Koulutusta on tarjolla paikallisyhdistyksissä ja järjestön koulutuspäivillä Aitoossa ja kesäleirillä ja tulee muistaa, että myös jokainen koe on koulutustilaisuus omalla tavallaan. Tulevana kautena on tilaisuus osoittaa, että jokainen harrastaja haluaa tehdä jäljen toiselle harrastajalle mahdollisimman hyvin, jotta jokaisella kokeeseen osallistuvalla koiralla olisi yhtäläiset mahdollisuudet näyttää osaamisensa. Tulevana kautena on mahdollisuus pistää kouluttajat lujille ja vaatia heiltä neuvontaa vaikka kädestä pitäen kuinka asiat tulee tehdä. Älkäämme yrittäkö olla niin hirveän fiksuja. Ollaan vaan ihan tavallisia mejä- harrastajia, niin ei pelota kysyä, jos ei tiedä tai ymmärrä. Näkemyksiä on edelleen monia ja niin tulee aina olemaan, mutta meillä tulisi olla yhteneväinen käsitys siitä mihin pyritään. Säännöt eivät aina kerro kaikkea.

MIHIN MEILLÄ ON NIIN KIIRE
Ehkäpä yksi syy vielä siihen, että avo –merkkaus koetaan mieluisampana johtunee siitä, että se tuntuu nopeammalta tehdä. Näin ehkä onkin. Tapahtuu myöskin niin, että samalla kun merkitään kulku-ura tehdään myös veritys. Tämä on vielä tehokkaampaa ajankäyttöä. Tässä vain säästetään väärässä kohdassa, sillä jos jokin menee pieleen on koko homma aloitettava alusta ja vaihdettava koemaastoa. Vastaavan koetoimitsijan koulutuksessa korostetaan sitä, että jälki tehdään kahdessa vaiheessa maastotöiden osalta. Vastaavan koetoimitsijan tehtävä on puolestaan vastata, että jäljet ovat moitteettomat. Älkää siis saattako vastaavaa koetoimitsijaa kiusaukseen, vaan päästäkää hänet pahasta ja tehkää jäljet kunnolla. Pahinta mitä vastaavalle koetoimitsijalle voi tehdä, on se, että ei kerro viipymättä, jos jokin menee pieleen jälkeä tehdessä. Se on anteeksi antamatonta ajattelemattomuutta. Seuraukset voivat johtaa jopa koejäljen hylkäämiseen koesuorituksen aikana, kun tuomari huomaa, että jälki ei ole sääntöjen mukainen.
Mejä –kokeessa kuluu koko viikonloppu, siitä on lähdettävä satoi tai paistoi. Ei kannata varata koeviikonlopuksi mitään ehdottoman tärkeitä menoja, joissa tulee olla minuutin tarkkuudella ei edes tunnin. Kannattaa ajatella koemuotoa etuoikeutena päästä liikkumaan luonnossa ja etupäässä metsässä. Harrastus avaa aivan upean maailman, kun oppii näkemään mitä ympärillä tapahtuu, oppii kuulemaan ja kuuntelemaan luontoa. Nauttii siitä, että saa olla hiljaisuudessa, näkee valon ja varjon estetiikan ja luonnon kauneuden myös silloin, kun aurinko ei paista. Huolella tehty jälkityö tuottaa myös iloa omalla tavallaan, kun sen saa tehdä kaikessa rauhassa paneutuen asiaan. Ajatelkaa miten terapeuttista meille kaikille ”kiireisille” ihmisille, jotka kyhjötämme tietokoneittemme ääressä selkä- ja niskakipuinemme. Ajatelkaa mikä on tärkeää ja mikä ei tämän harrastuksen myötä. Ajatelkaa onko piilomerkkaus välttämätöntä vai ei. Ajatelkaa mitä MEJÄ –meille antaa. Ajatelkaa asennetta. Omaa asennetta.

Juha Virekoski